Toinen maailmansota kohteli ankarasti Suomen Lappia, erityisesti lopuksi käydyssä erillisessä Lapin sodassa, jolloin vihollinen poltti kaiken mahdollisen asutuksen, mitä sen maastapoistumisreitille osui. Lapin väestö pakeni sodan jaloista evakkoon etelään tai rajan yli Ruotsiin. Uskolliseten työkoirien kohtalo tässä mylläkässä oli tyly. Niitä katosi, jätettiin kotikonnuille yksin selviytymään ja osa ammuttiin.
Ruotsiin ja etelän juniin ei koiria huolittu mukaan raivotaudin ja penikkataudin pelossa. Edelleenkin kerrotaan urheitten koiranomistajien sitkeistä ja usein ovelistakin konsteista, joilla perheen rakkaita ja arvostettuja työkoiria pelastettiin evakkojen mukaan. Ihmeitä koettiin kyyneleet silmissä, kun ihmisten palatessa kodin palaneille raunioille, istuikin perheen koira pihapiirissä tähyilemässä tulijoita.
Lappi oli raunioina ja rakennettava uudelleen. Perinteinen porotalouskin piti elvyttää. Luultiin jo, että poroja paimentava koirakanta oli menetetty. Sota oli tullut väliin niin pahaan aikaan.
Suomessa oli kiinnostus pohjoisiin paimentaviin koiriin herännyt jo
1800 – luvun lopulla. Lapista ostettiin jo
silloin muutamia yksilöitä, jotka tuotiin etelään lisäämään silloista koirakantaa. Kenneltoiminta Suomessa oli
uutta ja vilkastumassa kovasti. Kansalliset piirteet myös koiran jalostuksessa alkoivat saada merkitystä, jolloin
jalostettiin suomalaista haukkuvaa lintukoiraa, missä ryhmässä Lapista tuotujakin koiria esitettiin.
Myöhemmin 30 – luvulla Suomen kennelliiton huomio kohdistui toistamiseen Lapissa käytössä oleviin työkoiriin. Todettiin, että pohjoiseen koirakantaan oli sekoittunut pahasti muita rotuja mm. maatiaispystykorvaa ja karhukoiraa. Paliskunnissa tiedettiin sama pulma. Haluttiin säilyttää työssä arvostettu paimentava koira omana puhtaana koirakantana. Jalostustyötä varten saatiinkin Suomen nuorelta valtiolta määrärahoja, mutta hanke loppui sotien alettu Suomessa ja sittemmin koko maailmassa.
Rodun elvyttämiseksi uraauurtava työ alkoi pian sodan päätyttyä. Alkuperäisiä työssä käytettyjä koirakantoja löytyikin pienistä syrjäisistä kylistä. Jalostuskokeilujakin tehtiin mm. karhukoirilla. Myöhemmin todettiin, että riistaverisyyden tuominen omaleimaiseen alkuperäiseen työkoiraan on pahasta. Mittava kartoitus ja etsintätyö koirien kannan selvittämiseksi käynnistyi vuosiksi. Samalla Suomen kennelliitto, Lapin kennelpiiri ja Paliskuntien yhdistys loivat pohjaa lapinporokoiran kasvatus- ja jalostustyöhön.
Alkuun ongelmana oli, että koirakanta oli hyvin urosvoittoinen. Nartun työssäkäyttöhän keskeytyy säännöllisesti kiimojen ja pennutusten ajoiksi. Siitä syystä nartun pitäminen ei kiinnostanut. Vastaisuudessa piti siis keksiä keino, miten huolehditaan riittävän laajan narttukannan ylläpitämisestä. Katsottiin parhaaksi perustaa koiratarhoja, joista pentuja riittäisi sopivasti paimennustyöhön. Tarhojen ylläpidosta vastasivat paliskuntien poroisännät poromäääränsä mukaisessa suhteessa. Tärkeät kantanartut oli etsittävä ja piti osata valita sopivat työssä kunnostautuneet urokset siittämään jälkeläisiä.
Työtä oli valtavasti. Suomesta käsin yritettiin luoda myös yhteistyöaloitteita naapurimaihin. Lapinkoiran jalostus ei kuitenkaan kiinnostanut silloin vielä riittävästi ruotsalaisia eikä norjalaisia koiraharrastajia. Pohjoisen porotalouden kehittyessä ammoisina aikoina tiedetään kuitenkin työkoiria sekoittuneen ajan myötä toisiinsa. Suomeen haluttiinkin saada tuontikoiria naapurimaista. Se hanke jäi kuitenkin silloin suhteellisen vähäiseksi. Vuosittain tarkastusmatkoilla ja porokatselmuksissa kehittyi vähitellen näkemys, millainen oli hyvä porokoira. Oli aika ryhtyä laatimaan lapinporokoiralle ns. rotumerkit. Elettiin jo vuotta 1966, kun Suomen kennelliitto 10.12 hyväksyi ensimmäistä kertaa lapinporokoiran rotumerkit, jonka pohjalta myöhemmin on laadittu FCI:nkin hyväksymä rotumääritelmä. Tätäkin määritelmään on kerran vielä tarkennettu 90 – luvulla.
Käyttökoiran jalostuksessa edellytetään tietysti niitä ominaisuuksia, mitä koiralta vaaditaan sen työssä. Ulkomuotoseikat ovat toisarvoisia. Poroisäntiä haastateltiin laajasti, koska heidän tietojaan koirien paimennustaidoista arvostettiin. Ensisijaisesti korostettiin, että rotu on työkoirarotu, joka myös viihtyy ja nauttii työskentelystä ihmisen parina sekä myös itsenäisesti toimivana paimenena. Sen viisaus pantiin merkille rotuun kuuluvana erityispiirteenä. Koiran pitää myös olla riittävän kovapäinen eikä se saa olla liian herkkä kolhuille. Sen pitää rohkeasti osata puolustaa porokarjaansa pelättyjä susiakin vastaan. Kouluttaminen työhön pitää onnistua vähällä vaivalla, lähes luonnonmukaisesti niin, että nuoret koirat oppivat työn vanhempia koiria seuraamalla. Koiran on oltava nopea ja sen pitää selviytyä paksussa lumessa ja pakkasessa. Työssä herkkähaukkuinen ja tarpeeksi kuuluva ääni laajoilla lapin mailla on välttämätön edellytys miehen ja koiran yhteistyössä. Vilkas, toimelias, peräänantamaton ja kestävä ovat paimennustyöhön sopivan koiran luonteenpiirteet. Mutta kun työn jälkeen lepäillään, silloin koiran on oltava rauhallinen, ehdottoman nöyrä ja ystävällinen ihmisille. Näitä kaikkia piirteitä löytyikin silloisista työkoirista ja edelleen samat ominaisuudet ovat tallella omissa koirissani.
Ulkomuodon suhteen toiveena oli, että turkki on pohjavillaltaan tiheä ja lyhyehkö tai puolipitkäkarvainen ja karkea. Korvat pystyt ja etäällä toisistaan ja eteenpäin suuntautuneet. Kallo saa olla leveä, kuono suora lyhyehkö ja paksuhko poiketen pystykorvan päänmuodosta selvästi. Raajojen voimakas luusto ja voimakkaat kulmaukset sekä tiiviit, vahvat lihakset, jotka sopivat ankaraan työhön oli tärkeää. Tärkeää ei ollut ulkomuotoseikat, vaan ravaajalle tarkoituksenmukaiseksi kehittynyt ruumiinrakenne. Hännänkin kaartumiset otettiin jo silloin puheeksi sekä porokoiralle ominaiset hännänliikkeet ja kantotapa. Väri katsottiin parhaimmillaan olevan kulomusta ja vaaleat ”kaksoissilmät” tyypillinen leima lappalaisesta rotuilmeestä.
Rotumääritelmän teossa oli 60 – luvulla melkein ainoana esikuvana Menesjärveltä löydettyjen koirien pieni populaatio. Itse asiassa samaan aikaan eri puolilla Lappia käyttökoirina oli hyvinkin monen kirjava koirakanta. Kaikkia työkoiria kuitenkin yhdistivät niiden käyttöominaisuudet poropaimennuksessa. Näin ollen rotua edelleen kehitettäessä rotuunottojen myötä saatiin monimuotoisuus ulkonäössäkin osittain säilymään. Nytkin viidenkymmenen vuoden jälkeen on mahdollista havaita selviä piirteitä ulkomuodossa, mikä periytyy Luoteislapin ja käsivarren silloisista koirista. Koiran käyttö näillä alueilla olikin runsasta kaikkina aikoina, joten koiramäärät olivat siellä myös suuria ja kantoihin tuli omaleimaista ulkomuotoa. Samoin myös sodasta selvinneitä syrjäkylien kantoja leimasi omat erityispiirteet, jotka eivät vastanneet ensimmäistä rotumääritelmää.
Porokoirajalostus 80 – ja 90 – luvuilla alkoi kiinnostaa koiraharrastajia enemmänkin. Syntyi vähitellen uusia lapinporokoira kasvattavia kenneleitä aina eteläistä Suomea myöten. Lapinporokoiria esitettiin vielä silloin sangen harvakseltaan suurissakin näyttelyissä. Useimmiten kehissä nähtiin Menesjärveltä peräisin olevaa koiratyyppiä ja siitä vakiintui niin koirankasvattajien kuin yleisönkin käsitys, minkä ”näköinen” on oikea lapinporokoira.
Aivan parin viime vuoden aikana rotuun kohdistunut mielenkiinto on saanut valtavat mittasuhteet. Uskoisin, että vähiten tähän kiinnostukseen ei suinkaan ole vaikuttanut se, että lapinporokoirista alkaa näkyy hieman monimuotoisempiakin tyyppejä. Taitaa historia kätköistä sopivan siitoksen kautta ilmaantua vallan mainioita ja kauniita lapinporokoiria, joita emme enää luulleet näkevämme.
Eine Lepistö